Elämäni sensorina

Sensori on korkeaa aivotoimintaa, keskihintaista punaviiniä ja runsaasti pikkunaposteltavaa käyttävä nisäkäs. 

Kokemukseni perusteella sensoriksi ei synnytä, mutta sensoroinnin harjoittelun olisi hyvä alkaa jo lapsuusiässä. Omasta puolestani voin sanoa, että olen ikuisesti kiitollinen äidille ja isälleni, jotka ilmoittivat minut – 5-vuotiaan vasta lukemaan oppineen palleron – kotipaikkakuntamme sensoriopistoon. Sensoritunneilla perehdyttiin ylioppilastutkinnon historiaan ja harjoiteltiin lukemaan erilaisia käsialoja. Perheessäni oli iltalukemisena Terho Itkosen Kieliopas ja muistanpa harjoitelleeni yhdessä isäni kanssa arviointilomakkeen oikeaoppista täyttöä ja YTL:n mallinumeroiden kirjaamista.

Sensorointi - loistavaa taktiikkaa?

On tutkittu, että sensorien aivoihin on evoluution myötä kehittynyt biologinen ominaisuus, joka tekee heistä erityisen periksiantamattomia ja johon perustuu lajin kyky pitkäjänteiseen ja vastuuntuntoiseen työskentelyyn. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yllä olevan kaltaiset konseptipinot aktivoivat sensoreissa voimakkaan "TAISTELE!"-reaktion pakenemisen tai lamaantumisen sijaan. 

Silti on tärkeää ymmärtää, että sensorin työ on täynnä ristiriitoja ja monella sensorilla itselläänkin on työhön aito viha-rakkaussuhde. Enimmäkseen sensori tuntee työnsä merkitykselliseksi: onhan hän suomalaista koulujärjestelmää omalla pienellä panoksellaan pystyssä pitävä työmuurahainen, jolla on etuoikeus päästä kurkistamaan kansakunnan toivojen pään sisään. Toisinaan kuitenkin hyvänkin sensorin taktiikka saattaa pettää - ja silloin työ saattaa tuntua --- hommalta.

Sensorin kohtaaminen - uhka vai mahdollisuus?

Jos olet nähnyt elävän sensorin huhtikuun viimeisten viikkojen aikana, voit aavistaa jotain tämän vastuullisen työn varjopuolista. Kevään mittaan sensorin puhe-, ajatus- ja kokemusmaailma alkaa käymään ulkopuoliselle käsittämättömäksi. Sensori saattaa esimerkiksi purskahtaa nauruun (vaihtoehtoisesti: itkuun) koeaineistoon liittyvien mediatekstien äärellä.

Kun viimeisten arviointiliuskojen palautuspäivämäärä lähestyy, sensori menettää helposti kontaktinsa ulkomaailmaan. Hänen katseensa on tyhjä ja työ-, asuin- ja elinympäristö (yksi ja sama paikka) huomattavan sotkuinen (ks. kuva yllä). Ne sensorit, jotka vielä elävät parisuhteessa, eivät pääsääntöisesti voi kovin hyvin. Tässä vaiheessa sensorien perheet tarvitsevat erityistä suojelua ja mahdollisuuksien mukaan heidän kannattaakin harkita siirtymistä täyshoitoon toisaalle. 

Kun sitten koittaa se päivä, että sensori kertoo suoriutuneensa urakastaan, häntä voi alkaa varovasti tukemaan ns. normaalielämään palaamisessa. Hyvä tapa on esimerkisi taluttaa sensori pihalle ja antaa hänelle käteen harava tai puutarhasakset. J.Karjalaisen tuotantoa, viittauksia MM-jääkiekkoon ja Matti Nykäsen siteeraamista kannattaa välttää koko kesäkauden ajan. 

Timo Parvela, Suklaa-ahmatti ja luokallinen reippaita pikkukirjailijoita!

Olipa kyllä tavallista jännittävämpi työaamu! 

Tällä viikolla yliopisto-opiskelijat lomailevat, joten minulla oli mahdollisuus käydä opettamassa hieman nuorempia kirjoittajia. Virallisesti motivaationani ei kyllä ollut niinkään työvireen säilyttäminen kuin Keski-Palokan koulun vanhempainviikot ja ns. huono äiti -dilemma. 

Joka tapauksessa: minut oli kutsuttu opettamaan tyttäreni luokalle (2.B) hieman "luovaa kirjoittamista". Etukäteen hirvitti ehkä eniten se, että minulla on aika hatara tuntuma siihen, millainen kirjo luku- ja kirjoitustaidossa tuossa vaiheessa on. No, tällä kertaa tuttu "älkää sitten murehtiko pisteistä ja pilkuista, vaan antakaa mennä" -ohje sai vain astetta konkreettisemman merkityksen.

Ja hyvinhän se meni! Sain heti alkuun kuulla monta raikasta tulkintaa siitä, mikä on yliopisto ja mitä siellä tehdään - eikä kukaan hetkeäkään epäröinyt, etteikö oikeanlaisen kynän valitseminen olisi ihan yhtä tärkeää kuin juuri itselleen sopivan taikasauvan löytäminen. 

Toteutin luokan kanssa yhden muunnelman "tarina annetuista elementeistä" -perustreenistä. Tällä kerralla Leikkiväen inspiroivista ovikorteista valittiin ensin kiinnostavin ovi ja ryhdyttiin sitten kuvamaan (aloitussanoilla Olipa kerran... ) henkilöä, joka tuon oven takana asuu. 

Tämän jälkeen juoneen tuli yhteinen käänne, kun ovelta kuului _______ (kirjoittaja sai päättää millainen) koputus, ja päähenkilö reagoi siihen - no, itselleen tyypillisellä tavalla! 

Tarinan huippukohdassa ovelta löytyi paketti, josta Hän tiesi heti, että se oli... - ja sitten otettiin tikittävällä munakellolla kisaa siitä, kuka ehti kirjoittaa parhaan loppuratkaisun. 

No, mitä opin?

Ehkä yllättävintä oli, että siinä vaiheessa, kun  munakello soi tarinan loppumisen merkiksi, lapset ryhtyivät aidosti kilpailemaan siitä, kuka saisi lukea tarinansa ääneen muille. 

Se, missä nämä lapset olivat selvästi edellä omia opiskelijoitani, oli kyllä into esiintyä sekä välitön usko itseen ja omiin kykyihin. ("Ehkä me vain olemme parempia kirjoittamaan?" epäili joku.)

Koulupäivän jälkeen olen miettinyt, mitä tapahtuu ihmislapselle ikävuosina kymmenestä kahteenkymmeneen, ja onko sillä jotain tekemistä koulujärjestelmämme kanssa. 

Mutta silti: jokainen epävarma varhaisaikuinen on ollut joskus hilpeä ja itseään sopivasti täynnä oleva tokaluokkalainen. Siihen pitää vain uskoa ja siitä pitää välillä muistuttaa. Taidan lisätä tämän kurssidoihin: 

Muistakaa, että kynän valinta on ihan yhtä tärkeää kuin sopivan taikasauvan valinta. Pitää kokeilla ja valita sellainen sauva, joka tottelee sinua ja sopii juuri sinulle. Sopivan taikasauvan löytäminen voi kestää pitkään. Jos kirjoittaminen tuntuu hankalalta, kyse voi olla siitä, että yrität sitä vääränlaisella kynällä ja mielellä.

Ja sitten vain sulkakynä mukaan!

Alku

Tänään on kaunis päivä.

Tänään on kaunis päivä, koska loskasta ja harmaudesta  huolimatta näen selkeämmin kuin pitkään aikaan. Tiedän, missä olen ja näen, miten unelmani liikkuvat eteenpäin kauniisti ja hallitusti kuin itsetietoiset purjeveneet.

Tänään on kaunis päivä, koska saan rutistaa lapsiani. Olen aidosti kiitollinen myös siitä, että lähelläni ihminen, joka ei ehkä laillani lumoudu veneiden mielettömästä kauneudesta, mutta joka tapauksessa hän on siinä ja jakaa unelmani. Tänään seison paikallani vakaasti ja koko kehoni on täynnä täydellisestä uskoa elämän merkityksellisyyteen.

Se on hyvä, sillä tänään on päivä, joka saa kauneutensa sen ylle laskeutuvasta surusta.

Tiedän, että ystäväni katselee nyt aivan erilaista maisemaa. Siellä tosin ei maalailla kielikuvilla, vaan katsotaan elämää sellaisena kuin se (myös) on: järjettömänä, julmana ja epäoikeudenmukaisena.

Suru, kaipaus ja menettämisen pelko kirkastavat oman katseeni. Tiedän, että ilman tätä kipua en ehkä näkisi veneitä juuri nyt. Tyyneyteni on kaikkialla läsnäolovaa tietoisuutta elämän hauraudesta.

Tällaisessa kaksoisvalotuksen mielenmaisemassa tänään on tehty selkeitä, kauniita päätöksiä.